keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

NOTEBOOK 28062017




Silmät puoliksi auki. Verhojen läpi välkkyy hennosti auringonpaiste. Sormet peittävät lämmintä kahvikuppia. Jo tuoksu auttaa heräämään. Korviin kantautuu satunnaisesti valittu soittolista. Ajatukset kulkeutuvat eri ulottuvuuksissa, eri todellisuudessa, ei todellisuudessa ollenkaan. Se kahvikupin viimeinen hörppy aina jäähtyy. Kulautan sen silti kurkusta alas nenää nyrpistäen.

venyttelen ja hymyilen.
päivitetty sivu ''about''
         

perjantai 14. huhtikuuta 2017

PIENI SEIKKAILU


Aloitin seikkailuni kääntymällä oikealle kevyin askelin. Laitoin korviin punaiset kuulokkeet ja soimaan uusimmat suosikkini. En ollut aivan varma mihin olin menossa, mutta aioin ottaa siitä selvää. Tiesin, että kyllästyisin jatkuviin ohittaviin autoihin ja suoraan tylsään asfalttiin, joten aikani sitä kestettyä tein jälleen käännöksen oikealle ja päädyin tielle keskelle puita. Olin kerran mielenkiinnosta käynyt sillä tiellä ja löysin sen vievän suuren järven varrelle. Aioin nyt kävellä samaan paikkaan ihastelemaan keväistä luontoa. Tällä kertaa tapahtui kuitenkin jotain odottamatonta. Taivaalta alkoi leijailemaan paljon suuria lumihiutaleita. Ei kovaa tuulta, ei räntää - vain kauniisti ja hitaasti puita myötäileviä, pehmeitän hiutaleita. Osa niistä kiinnittyi oksilta toisille kaarteleviin hämähäkin seitteihin. Se oli jotain niin hienoa, jotain mitä ei voi tallentaa kuviin.

Nojailin hetken puuhun järven rannalla ja hengitin syvään. Alkuvuosi on ollut kiireinen ja me kaikki tiedetään miten hankalaa on joskus vain pysähtyä. Osa rannan jäästä oli sulanut ja vesi oli kirkasta. Siitä heijastui taivas, pilvet ja jossain niiden takana piilevä aurinko - kuin toinen ulottuvuus.

Hiutaleitten leijailu loppui hiljalleen ja päätin suunnata takaisin tylsälle asfaltille. Halusin löytää uuden polun jonnekin, missä en ole aikaisemmin käynyt. Ja löysinkin. Pieni tie vei syrjempään ja siitä pienelle alikulkutunnelille, johon tietysti joku oli tehnyt taidetta. Alikulkutunneli oli kummallisen pieni, kyllä, ja sen päällä meni yhtä pieni autotie, mutta enemmän minua kummastutti näky tunnelin toisella puolella. Näin ainoastaan korkean kallion. Kävelin tunnelin toiselle puolelle ja huomasin, että pieni tie jatkuu kallion vierellä - jälleen kääntyen oikealle.

Pieni tie kulki pientä jokea pitkin ja jatkoin kävelyä, kunnes tie muuttui enemmän metsäpoluksi. Jossain siinä välissä pieni joki oli muuttunut lujaa lyöväksi puroksi. En edes tiennyt, että niin lähellä kotiani on niin upea paikka. Ikävöin kameraani, mutta samalla pidin ajatuksesta, ettei mukana ollut edes puhelinta. Kuuntelin puron melskettä, hengittelin syvään ja vannoin ottavani kameran mukaan seuraavalla kerralla.

Seikkailin ulkona pitkään. Kadun sitä, miten aina lenkkeillessä pysyin suoralla tylsällä asfaltilla. Samalla en malta odottaa, miltä nämä maisemat näyttävät kauniina kesäpäivänä.

Nähdään taas